Vuosittain kandiseura virittäytyy joulutunnelmaan pikkujoulujen muodossa Tivolilla, jossa joka toinen vuosi on Osas-visan lisäksi äärimmäisen olennaisena osana pikkujouluspeksi. Kandiseura järjestäytyy tivolin tanssilattialle ihmismöykyksi arvioimaan, onko speksillä mitään lahjoja annettavaksi. Pikkujouluspeksin kauneus ja samalla kauheus on siinä, että se esitetään vain kerran.
Käsikirjoituksesta vastaa keikkavastaavan lisäksi ne, jotka eivät ole vielä sieraimiaan myöten uponneet syksyllä muihin hommiin. Kuten varsinaisenkin speksin, myös pikkujouluspeksin valmistelu alkaa aina aiempaa aikaisemmin ja intensiivisemmin. Pikkujouluspeksi kuitenkin edelleen tehdään hulvattomuus edellä ja taiteellisuudesta on lupa hiukan tinkiä. Nämä ominaisuudet eivät kuitenkaan suinkaan ole toisiaan poissulkevia ja tänäkin vuonna käsikirjoitukseen saatiin kantaaottavia teemoja. Mikäli et ollut paikalla tai OTK:n salmari oli sulattanut hippokampuksesi, kantavana teemana oli ”joulu herkkueläinten (possujen ja kalkkunan) silmin – eettisyys juhlapöydässä”. Toki yllättävän sulavasti tarinaan saatiin myös Jehovan todistajat, fitnessbuumi, itämeren suojelu sekä Guggenheim-museo.
Syksyn mittaan ahkerat lavastaja- ja puvustajatontut pakersivat hikipajoillaan materiaaleja, bändin tiernapojat hiovat kappaleitaan, tanssijat rietastelivat seksikkäissä asuissaan Jehovan hävetessä silmät päästään ja joulupukkimme Aleksi Laitinen jakoi keikkavastaavan ominaisuudessaan lahjaksi näyttelijöille roolit. Treenaaminen alkoi hyvissä ajoin, mutta näyttelijät eivät olleet totuttuun tapaan erityisen kilttejä lapsia. Reploja ei osattu ja keppiä tuli. Sekasorto saatiin kuitenkin hallintaan ja kenraalissa kaikki meni jo kutakuinkin suunnitelmien mukaan.
Kaikkiaan 58:sta speksiesityksestäni tämä tulisi olemaan esityksistä viimeisin. Sikäli tähän oli helppo asennoitua, sillä lavalle mentäessä poikkeuksetta asenne on kaikilla Carpe diem. Se on elämän koululaisille käännettynä YOLO. Kuitenkin pukiessani maanviljelijän roolivaatteita muistin sisälläni sen poltteen, joka oli kantanut läpi kaikkien treenien, juhlittujen öiden ja uusintatenttien. Jännitykset, vedet silmissä nauramiset, onnistumiset ja epäonnistumiset ystävien kanssa. Ahtautuessamme tivolin DJ-koppiin noin 20 speksaajan voimin ja shown pärähtessä käyntiin tunsin jälleen jännitystä rinnassa. En kuitenkaan enää sellaista kokonaisvaltaista adrenaliiniryöppyä, joka terävöittää aistit äärimmilleen ja antaa tietoisuuden jokaisesta elimistön reseptorista. Se tunne, mikä lavalla muuttuu euforiaksi ja lavalta poistuessa taivaalliseksi. Ennen lavalle astumista sain verhoista kuunnella sikojen ahdinkoa ja autenttisen ärsyttäviä jehovan todistajia päällystettynä naurumyrskyjen ja ilmiömäisten omstarttien vuoropuhelulla. Tämän hyväksyvän yleisön eteen oli helppo astua. Tutut ja muutamat vielä tuntemattomat naamat nauroivat hyväksyvästi lähes kaikelle, kun possut kävivät henkistä taisteluaan tietoisina kuolemanvaarastaan.
Huolimatta omstart-tulvasta näytelmä vaikutti etenevän yllättävänkin joutuisasti, vaikka esiintyjänä olenkin vähän jäävi arvioimaan. Tanssit ja biisit upposivat yleisöön kuin kinkku hampaiden väliin tai kalkkunan tykki sattumanvaraiseen naarasolentoon. Näytelmä sai onnellisen lopun, kun arvoiltaan keskustalais-perussuomalainen maanviljelijä haistoi paremman markkinaraon nyhtökauran, kuin nyhtöpusson myynnissä, eikä tällä kertaa tarvittu edes taivaanisää pelastajaksi, kuten joissakin aiemmissa pikkujouluspekseissä. Poistuin verhoihin tiedostaen aikani estraadilla päättyneen, mutta toisaalta varmana siitä, että homma jatkuu vielä suuremmalla sydämen palolla muiden toimesta. Oma näyttelijänurani saikin näytöksen päätyttyä eutanasian juhlallisin menoin ja yleisölle aisti jääneen lämpimän hauska fiilis tämän vuotisesta pikkujouluspeksistä. Itse velloin vielä seuraavanakin päivänä krapulalla höystetyn kiitollisuuden tunteessa kaikista näistä vuosista. Kiitos kanssaesiintyjät ja yleisö. Tämä on ollut kunnia.
Jaakko “Nalle” Uotila